Tämä on kolmas kirjoitus kolmesta polttavan ajankohtaisesta, asiakaskeskeistä palveluintegraatiota käsittelevästä blogista. Sairaanhoitaja, terveystieteiden tohtori, ex-kansanedustaja Merja Mäkisalo-Ropponen valottaa aikamme isoa kysymystä: miten potilaita ja asiakkaita sotessa palvellaan. Mäkisalo-Ropponen toimii Pohjois-Karjalan hyvinvointialueen aluevaltuuston puheenjohtajana.
Kahdessa edellisessä blogissani kerroin, mitä palveluintegraatio sosiaali- ja terveyspalveluissa tarkoittaa ja annoin muutaman käytännön esimerkin aiheesta. Tässä blogissa kerron, mitkä ovat palveluintegraation edellytykset hyvinvointialueilla.
Ensinnäkin keskeinen kysymys palveluiden integraatiossa on se, ovatko kaikki ammattilaiset sisäistäneet hyvinvointialueen perustehtävän; ketä ja mitä varten työtä tehdään? Perustehtävän sisäistäminen edellyttää sekä oman ammatin eettisen perustan sisäistämistä että organisaation eli hyvinvointialueen strategian sisäistämistä. Hyvinvointialueilla valtuusto on strategiaan kirjannut yhteiset arvot sekä vision, jota kohden kaikkien on tarkoitus edetä. Liian usein edelleenkin törmään siihen, ettei lähiesihenkilö ole oman porukkansa kanssa käynyt strategiasta keskustelua ja pohtinut, mitä sen toteuttaminen tarkoittaa juuri siinä työyhteisössä.
Toinen tärkeä kysymys on, mahdollistaako organisaation hallintorakenne ja johtaminen aidon integraation. Rakentuuko organisaatio- ja johtamisrakenne perustehtävästä käsin? Onko pystytty erkaantumaan ammattilaisbyrokratiasta, jossa jokainen professio tarkastelee vain omaan työtään ja oman ammattikunnan johtamisrakennetta. Onko organisaatiossa mahdollistettu eri professioiden oppiminen myös johtajatasolla? Valitaanko johtajiksi paras johtaja vai tietyn profession edustaja? Tässä yhteydessä joutuu väkisinkin kysymään myös sitä, miten on mahdollista, ettei edelleenkään hyvinvointialueilla ole ymmärretty hoitotyön johtamisen tärkeyttä? Lähes 60 % hyvinvointialueen työntekijöistä on hoitotyöntaustaisia. Kun organisaation ylimmässä johdossa ei ole heidän edustustaan, on erittäin ymmärrettävää tutkimuksissakin esille tullut hoitotyöntekijöiden kokemus arvostamattomuudesta.
Kolmas kysymys on se, onko eri ammattikunnat oppineet tekemään töitä yhdessä yhteisten tavoitteiden eteen. Nämä taidot ovat opittavissa, jos ne halutaan oppia. Yhdessä tekeminen on enemmän kuin yhteistyö. Se tarkoittaa myös ammattien ”ristipölyttämistä” eli tehtäväkuvien uudelleen tarkastelua. Kaikki työ on arvokasta, mutta esimerkiksi sairaanhoitajien työnkuvan tarkistaminen on hyvinvointialueilla erittäin aiheellista. Tällä hetkellä sairaanhoitajat tekevät paljon sellaista työtä, mihin heidän koulutustaan ei tarvita. Toisaalta sairaanhoitajien vertikaaliset ja horisontaaliset urakehitysmallit ovat monin paikoin kokonaan rakentamatta. Esimerkiksi asiantuntijasairaanhoitajat lääkärin työparina mahdollistaisi aivan uudenlaista työnjakoa, joka olisi sekä asiakkaan että ammattilaisten etu. Yhdessä tekeminen edellyttää myös asiakkaan mukaan ottamista palvelujen suunnitteluun. Asiakas on aina oman elämänsä paras asiantuntija. Asiakkaan kokemusten kuuntelu on keskeinen tekijä palvelujen kehittämisessä. Erityisesti kehittävän palautteen saaminen ja käsittely auttavat organisaatiota oppimaan.
Hyvinvointialueilla on nyt näytön paikka. Toivottavasti ne eivät hukkaa palveluintegraation kehittämiseen liittyviä mahdollisuuksia.
