Koska sellainen on sairaanhoitaja | Sairaanhoitajat Siirry sisältöön
Liity jäseneksi

Koska sellainen on sairaanhoitaja

Marraskuun alku nousee sateisena, mustana ja hämäränä. Istun taas työterveyden infektioaulassa odottamassa vuoroani. Näytteenottaja sanoo harjoitelleensa koronanäytteenottoa paljon vuoden aikana. Hän toimii määrätietoisesti ja rauhallisesti, mutta siitä huolimatta näytteenotto on taas kurja kokemus. Silmät vuotavat polttavia kyyneleitä ja paine tuntuu repivänä otsassa. Tällä kertaa ei yskitä, eikä okseta. Tällä kertaa minua ei pelota. Tällä kertaa mielessäni ei käy valtava myllerys altistuneiden ketjuista tai siitä, ketä olen tavannut, sillä elämä on nykyään taas rajoittuneempaa. Sitäpaitsi, kun oireeni alkoivat, olin jo jäänyt pois työvuorosta muutamaa päivää aikaisemmin lasten sairastumisen vuoksi. Kaupassa tai postissa asioidessa on käytetty maskia ja sairastuessamme tähän flunssa-aaltoon, olemme eristäytyneet vielä tiiviimmin. Saan koronanäytteestä negatiivisen vastauksen illalla, ja vaikka en mielestäni pelännyt vastausta, olen negatiivisesta tuloksesta äärettömän huojentunut.

Marraskuun edetessä Länsi-Pohjan alueella ja paikoin Lapissakin eletään koronan kiihtymisvaihetta. Mummolaan lähdöstä pohjoiseen on siis turha haaveilla lähiaikoina, samoin etelän mummolaan. Puhumattakaan miehen isovanhemmista, jotka ovat eläneet jo yhden yksinäisen kevään suojassa ulkomaailmalta ja nyt yksinäiset ajat näyttävät toistavan itseään. Joulu tulee koko ajan lähemmäs enkä pääse yli siitä ajatuksesta, että korona on jollain tavalla pilannut joulun jo etukäteen. Emme saa tuttua joulupukkia vierailulle, koska korona. En jaksa uskoa, että järjestetään kauneimpia joululauluja. Toivon koko sydämestäni, että koko elämä ei taas pysähdy kotiin, mutta pelkään niin tapahtuvan. Lapset kyselevät, tuleeko taas etäkoulu? Vanhimmat varaavat jo läppäreitä, yksi haluaisi ihan uudet kuulokkeet varmuuden vuoksi ja kolmannen puhelin olisi riittävä koulunkäyntiin, jos näyttö olisi ehyt. Nuo pienet murheet tuovat lähemmäs tavallista arkea, ja ajatus koronasta kääntyy teinien välien selvittelyyn. 

Perehdytykseni leikkaussalissa on kulkenut omalla painollaan ja olen kokenut työni siellä mukavaksi. Sitä varjostaa epävarmuus siitä, saanko olla omassa työpisteessäni viikon tai kuukauden päästä. Saammeko pitää joululomia? Vielä vähän aikaa sitten en halunnut seurata koronatilastoja. Ajattelin, että sitä mitä en näe, ei ole olemassa minun maailmassani juuri nyt. Tällä viikolla koronatilastot tulee tarkistettua useasti, sillä jännitän, kiihtyvätkö koronatartunnat meidänkin sairaanhoitopiirimme alueella. Mitä se tarkoittaisi juuri meidän työyksikössämme? Toivon, että perehdytys olisi minun suojakilpeni, ja saisin jatkaa sen varjolla omalla osastollani koronasta huolimatta, tai juuri sen vuoksi.

Rehellisesti sanottuna, en edes tiedä, riittäisivätkö voimavarani siirtyä uusiin tiloihin ja työtapoihin vielä kerran tälle vuodelle, ehkäpä siirtyisin tutulle lasten teholle, jos sairaalamme tehot tarvitsevat apuja? Hetkittäin koen ajattelevani itsekkäästi ja mietin, että minun pitäisi olla rohkeasti avoin muillekin vaihtoehdoille. En kuitenkaan tiedä, riittääkö aivokapasiteettini enää opetella yhtään uutta kulkureittiä näin suuressa sairaalassa, puhumattakaan harppauksesta erilaiseen hoitotyöhön. Pohdin, ajattelevatko konkarit yhtään samalla tavalla? Riittääkö heidän jaksamisensa? Riittävätkö sinun voimasi vielä? Uskallan jo tässä vaiheessa puhua voimavaroista ääneen, koska tiedän, uskon ja olen nähnyt, että muutkin hoitajat ovat kokeneet koronavuoden raskaana.

Olen kuitenkin jollain ammatistani ylpeällä tavalla tietoinen siitä, että sairaanhoitaja liikahtaa sinne minne pitää, tilanteen niin vaatiessa. Jos käsky liikahdukselle tulee, olen varma, että siitä puhutaan ääneen ja yhdessä toisillemme,  mutta samalla olemme hiljaisia hyväksyjiä. Kohautamme olkiamme, teemme työvuoron loppuun ja valmistaudumme uuteen vuoroon nöyränä ja päättäväisenä. Kollegoita tukien, koska sellainen on sairaanhoitaja. Kollegiaalinen. Muuntautumiskykyinen. Moniosaaja. Somessa hypetetty ja sankarinviittainen rautainen ammattilainen, joka tekee työtään sinisillä valoilla tai ilman. Tiedämme ja ymmärrämme, ettei korona ole meidän vikamme, eikä kollegan vika.  Ja muistatteko, meillähän ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin selvitä.

Leikkaussalin suljettujen ovien takana koen välillä eläväni ihan normaalia työarkea. Sellaisessa välittömässä, rennossa ilmapiirissä ja puhtaassa ilmassa, jossa koronaa ei vielä ollut olemassa. Muistatte varmaan sen ajan. Hetkittäin pysähdyn ajattelemaan, että korona on ollut läsnä kohta vuoden. Alkuun korona oli voimakas uhka ja kriisi, nyt tuntuu siltä, että olemme sopeutuneet. Olemme jatkuvassa taisteluvalmiudessa.  Onko tästä kaikesta kuitenkin tullut se uusi normaali? Palautuuko mikään enää ennalleen, ja toisaalta, kannattaako kaikissa asioissa enää palata täysin entiseen? Ajattelen toisinaan myös sitä, että joskus vielä on tultava se päivä, jolloin korona on jäänyt muistoksi hurjana vuotena. Että joskus, kenties vuosikymmenen päästä joku kollegoista kysyy tauolla, että muistatteko vielä sen koronavuoden, olipa se hullua. Ehkä tuoreet hoitajat kuuntelevat ihmetellen ja pohtivat sattuuko heidän urallaan koskaan mitään vastaavaa.

Taukoni alkaa olla lopussa. Laitan viestinä videon lasten isovanhemmille. Videolla näkyy, miten nuorin lapsistani on oppinut sanomaan kolmannen sanansa. Se ei vieläkään ole äiti, vaan ”saurus” ja tarkoittaa dinosaurusta tai lohikäärmettä.

Viimeistä kahvitilkkaa hörppiessäni mietin, miten monta tällaista viestiä mahtuu vielä uralleni sairaanhoitajana? Miten monta onnenhetkeä elän lähes reaaliajassa työpaikallani koronasta johtuen ja siitä huolimatta. Kaikkeen koronakaan ei pysty, sillä toivoa se voi sammuttaa.

Kaiken tämän vuoden jälkeen minä uskon uuteen ensilumeen, jäälyhtyihin, pulkkamäkeen ja joulupukkiin. Koska toivominen ja usko huomiseen on parempaa kuin luovuttaminen.