Maiju Salovaara-Hiltunen on jättämässä hoitoalan. Hän sanoo aina tykänneensä sairaanhoitajan työstä itsessään, mutta sairaanhoitajana työskentelystä terveydenhuoltoalalla hän ei enää pidä. Alan sisäiset ongelmat nousivat lopulta liian häiritseviksi.
- Arvostusta ja ymmärrystä ei tullut, asioihin ei pystynyt vaikuttamaan, Salovaara-Hiltunen tiivistää.
Salovaara-Hiltusen on omien sanojensa mukaan helppo puhua, koska hän on jo lähtenyt suuresta julkisesta organisaatiosta. Systeemistä sisältä on lähes mahdotonta puhua ja sieltä käsin on hyvin, hyvin hankala vaikuttaa. Omien etujen ajaminen tai hoitoalan ja terveydenhuollon tulevaisuus ei ehkä ole uupuneella ja lannistetulla sairaanhoitajalla prioriteettilistalla ensimmäisenä mielessä. Yksinkertainen syy siihen, miksi sairaanhoitajat lähtevät alalta on Salovaara-Hiltusen mielestä se, miten heitä etenkin julkisissa organisaatioissa kohdellaan.
- Sairaanhoitajat eivät kovin herkästi pidä meteliä asioista. En itsekään pidä turhasta meuhkaamisesta, mutta jos tapahtuu vääryys, niin silloin olen valmis astumaan rivistä. Nyt voin puhua monen puolesta ääneen.
Salovaara-Hiltunen sanoo, että vaikuttaminen on tehty sairaanhoitajalle hyvin vaikeaksi suurissa julkisissa organisaatioissa. Jos avaat suusi ja kerrot asioista, kohtaat helposti ongelmia. Työntekijät joutuvat näissä tilanteissa usein puhutteluun ja yleiset paimenkirjeet , joissa ”muistutetaan” lojaaliudesta työnantajaa kohtaan, ovat varsin tuttu toimintapa.
- Tietynlainen pelolla johtamisen kulttuuri vallitsee ainakin osassa suuria organisaatioita, vaikkei se välttämättä ole tarkoituksellista, sanoo Salovaara-Hiltunen.
Hän sanoo, ettei puhu yhdestä organisaatiosta vaan yleisestä ilmapiiristä koko maassa, etenkin julkisella sektorilla. Verrokkina hänellä on hyviä kokemuksia yksityiseltä sektorilta. Hän puhuu syistä, miksi hoitoalalla ollaan vaikeuksissa ja asioista, joita pitäisi alkaa korjata.
Salovaara-Hiltusta harmittavat erityisesti mantrat, joita alalla hoetaan ja joita ei mitenkään kyseenalaisteta. Organisaatioissa puhutaan esimerkiksi siitä, että omasta henkilökunnasta pidetään huolta. Salovaara-Hiltunen kumoaa väitteen.
- Asia on päinvastoin: ongelmista ei saa puhua. Jos nostaa esiin epäkohtia, saa usein kuulla vähintään epäsuorasti, että et ole korvaamaton; tulijoita on.
Salovaara-Hiltunen hämmästelee, miten kyseinen asenne on ylipäätään mahdollinen nykyisessä työelämässä ja etenkin hoitoalalla, jossa on valtava pula ammattitaitoisista ja työtään kehittävistä tekijöistä.
Rakenteet terveydenhuollon organisaatioiden sisällä ovat Salovaara-Hiltusen mukaan pahasti rikki. Se näkyy muun muassa siinä, että johto, jolla on oikeasti päätäntävaltaa, on aivan liian kaukana hoitotyön käytännöistä.
- Sieltä ylhäältä puuttuu kokonaan kentän ymmärrys. Ja lähijohtajilla sitten taas ei ole minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia. Lähijohtajat hoitavat rutiiniasioita, mutta eivät pysty tekemään päätöksiä tai vaikuttamaan aidosti yksikkönsä toimintaan.
Salovaara-Hiltunen antaisi ihan ensimmäiseksi osastonhoitajalle lisää valtaa. Ja organisaatioissa käytössä olevan yhdenvertaisuusperiaatteen Salovaara-Hiltunen haluaisi haudata saman tien. Hänen mukaansa firmat yleensä palkitsevat työntekijöitään nimenomaan siitä, että he antavat parhaansa, kehittävät työtään ja osaamistaan. Työntekijän toiminnan hyöty organisaatiolle nähdään ja tunnustetaan. Hoitoyössä kannustimet ovat olemattomia. Salovaara-Hiltusen mukaan tasapäistämiskulttuuri koskee isoissa julkisissa organisaatioissa niin sairaanhoitajia kuin lääkäreitäkin. Hän antaisikin lisää valtaa osastonhoitajien lisäksi myös erilaisille tiimeille itselleen. Tiimitasolla työn kehittäminen olisi luontevaa. Siihen pitäisi kaikin tavoin kannustaa ja motivoida. Siihen pitäisi luottaa: ammattilaiset itse osaavat kehittää toimintaa, jos heille annetaan siihen mahdollisuus.
- Liian ylhäällä ei yksinkertaisesti tiedetä, mitä kentällä tapahtuu, sanoo Salovaara-Hiltunen.
Yhden hyvän ja kannustavan esimerkin Salovaara-Hiltunen haluaa nostaa omasta entisestä organisaatiostaan. HUS Diagnostiikan johtaja Lasse Lehtonen on Salovaara-Hiltusen mukaan ymmärtänyt henkilökunnan arvostamisen ja sitouttamisen merkityksen. HUS Diagnostiikka maksoi alusta saakka tietylle osalle henkilökuntaa koronalisää, koska nämä muuttivat joustavasti työnkuvaansa. Se myös kuvastaa sitä, että tämän ryhmän tärkeys ymmärrettiin.
- Ihmettelen miksei tämä ole mahdollista myös muissa HUSin yksiköissä ja muissa organisaatioissa? kysyy Salovaara-Hiltunen.
Hoitoalan ongelmissa on Salovaara-Hiltusen mukaan kyse pitkälti siitä, mitä erikoistuneille sairaanhoitajille halutaan maksaa vaativasta työstä.
Systeemiä pitäisi Salovaara-Hiltusen mukaan täräyttää oikein kunnolla
Sairaanhoitajien potentiaali pitäisi saada täysimääräisesti käyttöön.
- Sairaanhoitajakunnasta pitäisi nousta vahva ääni: osaisin tehdä tämän asian tosi hyvin ja haluaisin kehittää tätä asiaa. Organisaatioiden luulisi haluavan juuri tätä ja haikailevan juuri tällaisten sairaanhoitajien perään. Osaamista ja kehittämistä kohtaan pitää osoittaa arvostusta – ja siitä pitää maksaa. Päätösvaltaa on saatava organisaatiossa kautta linjan alemmas.
Salovaara-Hiltusen entiset sairaanhoitajakollegat ovat rautaisia ammattilaisia, mutta tällaisella kohtelulla heidät ajetaan hänen mukaansa alalta pois.
- Olen todella huolissani siitä, mihin suuntaan asiat ovat hoitoalalla kehittymässä, Salovaara-Hiltunen sanoo vakavana.
Minä aloitin myös opinnot tänä syksynä, siirryn muulle alalle. Niin en olisi uskonut tapahtuvan, mutta tässä ollaan. Kaikki yllämainitut asiat allekirjoitan enkä ole ainoa. Ryhmässä, jossa aloitin opinnot syksyllä, on 30% sairaanhoitajia, jotka karkaavat alalta. Ja näin opettajan mukaan on ollut lähes kaikissa syksyllä aloittaneissa ryhmissä. Vuode-parin päästä, kun sairaanhoitajat aloittavat opintovapaat (kaksi vuotta neljästä) ala kärsii todella paljon. Tulijoita ei ole niin paljon kuin lähtijöitä. Kokemus, hiljainen tieto ja osaaminen karkaa myös.
Minä lähdössä alalta, koska en koe että sairaanhoitaja-ammatti olisi sen kummempi kutsumusammatti kuin mikään muukaan ammatti. Osaamisesta tulisi maksaa, kokemuksesta myös. Sillä alalla, jolle siirryn ammatillinen harjoittelu on yleensä palkallista ja palkka, jonka tulen saamaan ummikkona, harjoittelijana , ensimmäisen vuoden opiskelijana on enemmän, kuin saan tällä hetkellä yli 10 vuoden kokeneena, lastensuojelusta – tehohoitotyöhön ja kaikki siltä väliltä tehneenä sairaanhoitajana.
Tuntuupa tutulta. Samoin ajattelen monista asioista. Sairaanhoitajien ymv palkkakeskustelu on usein vesittynyt milloin mistäkin syystä ja perusteet palkkatason nostamisesta torpattu. Itsekin tein erittäin vastuullista ja erityisosaamista vaativaa ja puutteellisia lääkäriresursseja korvaavaa hoitotyötä, mutta ”perusteita” ei koskaan ollut palkankorotukseen. Onneksi olen päässyt jo eläkkeelle eikä tarvitse taistella tuulimyllyjä vastaan!
paloin loppuun. 45 vuotiaana pääsin eläkkeelle..nyt opiskelen silti omaksi iloksi yliopistossa..energiaa riittää itsensä kehittämiseen kun tuntee jaksavansa elääkin…
Kuulostaa niin tutulle! Itse siirryin jo 3 vuotta sitten pois sairaanhoitajan työstäni kunnallisella puolella. Kehitin ja koulutin itseäni, olin mukana valtakunnallisessa toiminnassa ja ihan omalla ajallani. Työnantaja tyrmäsi kaiken, mitä olisin halunnut yksikössäni kehittää. Sain sitten aivan yllättäen työ tarjouksen ihan toiselta alalta ja en ole katunut päivääkään!
Sairaanhoitajan työ on arvokasta, mutta jos esimiehetkään eivät sitä arvosta, niin kuka sitten?
Tuo Maiju Salovaara-Hiltusen teksti pitää paikkansa. Itse olen kohdannut tuon saman. Sairaanhoitaja ei ole nykyään enää mitään, mutta hänet haluttaisiin pitää jotta lain kirjain täyttyisi, koska on pakko olla sairaanhoitajia yksiköissä. Ne eivät muuten voi toimia. Sairaanhoitajana olet korkeakoulutettu ja koulutukseen kuuluu työn kehittäminen, innovatiivisuus, kustannustehokkuus jne.. Kun näitä lähdet toteuttamaan- saata nuhteita ja tulet kyykytetyksi. Esimiehissä ja organisaatioiden johdossa on henkilöitä jotka nauttivat vain palkkaansa, mutta eivät tiedä mitä kentällä tapahtuu. Kun esimiehelle on ”kusi” hurahtanut päähän asemastaan, tulos ei voi olla kuin: alistu tai lähde.
Olen niin samaa mieltä Maijun kanssa. Allekirjoitan aivan kaiken. Ihan kuin olisi omasta näppäimistöstä lähtenyt teksti. Itsekin olen todella huolissani etenkin vähän näin syrjäisemmässä Suomessa asuessani siitä, että työntekijäpula täällä on jo arkipäivää. Täällä hakukelpoisia toimiin ovat jo opiskelijat, joilla opintoja on suoritettu 2/3. En tiedä, onko tämä valtakunnallisesti miten yleinen linjaus, mutta osaamisen tasosta olen todella huolissani. Ja mistä meillä löytyy kohta osaavaa ja pätevää henkilökuntaa. Täälläkin henkilökunta äänestää jaloillaan koko ajan ja kaikki asiantuntijat, joilla on vähänkään vaihtoehtoja poistuvat myös ko. organisaation palveluksesta.
Milloinkahan tähän herätään?
Ja kun jo pk-seudun sairaaloissakin on vuodeosastojen paikkalukua supistettu sen vuoksi, että riittävää määrää sairaanhoitajia ei saada palkattua, voin vain kuvitella mikä tilanne on muualla Suomessa.
Ongelmia on ollut useita vuosia ja korona toi vielä lisää painoa valmiiksi uupuneen henkilökunnan harteille. Jossain se raja kuitenkin tulee vastaan… Omalla kohdalla elämäntilanne oli sellainen, että pystyin jättämään hyvästit sairaanhoitajan työlle nopealla aikatalululla yli puoli vuotta sitten. Takana lähes 20- vuotta kokemusta sairaanhoitajan työstä erityisosaamista vaativassa ympäristössä. Olo on helpottunut.
Joka sana totta. Itse olen ollut ulkomailla (onneksi) suurimman osan töissä. Siellä olen myös saanut erikoistua hyvässä instituutiossa hyvällä palkalla koko opiskelun ajan. Hoitotyö on Suomessa lapsen kengissä muutenkin.
Joka kerta kun olen palannut Suomeen olen sitä katunut. Minkäänlaista ’urapolkua’ ei ole! Vaikka olisi vuosia kokemusta alalta, niin HUS:ssa aloittaa alimmasta palkkaluokasta ’koska olet uusi’.
Ei kiitos.