Dokumenttielokuva Armotonta menoa pohtii, mihin suuntaan vanhusten hoitotyö on kehittymässä. Se rinnastaa henkilökohtaisen, kohtaamiseen perustuvan hoivan ja uudet digitaaliset hoivajärjestelmät. Se miettii, mikä vaikutus monikansallisella hoivayrityksellä on pieneen kuntayhteisöön. Mukana kuvauksissa oli myös sairaanhoitaja Tarja Lotti.
Vuoden kotimainen elokuvatapaus on dokumenttielokuva Armotonta menoa. Siinä tutustutaan dementiahoivan arkeen, ja pohdiskellaan ikääntyvän väestön hoidon tulevaisuutta. Elokuva voitti helmikuun alussa DocPoint -festivaalin parhaan kotimaisen elokuvan palkinnon ja festivaalin yleisöpalkinnon. Elokuva saapui elokuvateattereihin huhtikuussa.
Erityisen mausteensa elokuvaan tuovat Anna-Mari Kähärän säveltämät hoitajien kuoron lauluosuudet, joiden sanat pohjautuvat hoitohenkilökunnan työstään kirjoittamiin kirjeisiin. Elokuvassa hoitohenkilökunta laulaa: ”En pysty liikkumaan optimointijärjestelmän mukaisessa ajassa, kävelyvauhti on laskettu nuoren terveen liikkujan mukaan”. Ikääntyvät ihmiset puolestaan laulavat ”Me olemme kestävyysvaje, me olemme väärinpäin kääntyneen pyramidin lavea latva.”
Armotonta menoa esittelee useita päällekkäisiä tarinankerrontalinjoja. Se kertoo paitsi lähihoitaja Tiina Mollbergin työstä ja hänen ajatuksistaan työhön liittyen, myös Kaavin kuntalaisten sekä omaisten ajatuksista tilanteessa, jossa kuntaan on tulossa suuren yksityisen palveluntuottajan hoivakoti. Elokuva rinnastaa Mollbergin edustaman käytännönläheisen ja konkreettisen hoitotyön sekä uudentyyppisen etätyönä tai digitaalisin välinein ja yhteyksin tehtävän hoitotyön. Mustaa huumoria viljelevässä elokuvassa muun muassa esitellään vanhukselle virikerobottia.
Hämeenlinnalainen sairaanhoitaja Tarja Lotti osallistui elokuvantekoon edellisessä työpaikassaan Päivärinteen palvelutalossa Hämeenlinnassa.
– Minun kohdallani siinä kuvattiin, millaista on olla esihenkilö 60-paikkaisessa palvelutalossa, Lotti kertoo.
Hän toivoo, että pystyi antamaan kuvaa siitä, mitä esihenkilötyö on tänä päivänä.
– Kun itse valmistuin sairaanhoitajaksi kolme vuosikymmentä sitten, silloin koettiin, että esihenkilöt ovat kaukaisia, istuvat toimistossa, eikä heitä saa häiritä. Nyt se on kyllä toisin. Henkilökunta lähestyy todella herkästi, ja esihenkilö on joka sopassa mukana auttamassa, hän sanoo.
Kuvausryhmä seurasi palvelutalon arkea, ja oli paikalla myös silloin, kun vanha asukas oli juuri menehtynyt.
– Vaikka mikrofoni seurasi perässä ja meillä oli mikrofonit myös kropassa, kyllä kuvaaminen siinä unohtui. Pikkuisen piti sanottavaansa miettiä, mutta ei se työn tekemiseen tai asiakkaan kohtaamiseen vaikuttanut. Normiarkea elettiin, Lotti sanoo.
Oman vaikeuskertoimensa loivat kuvausluvat. Lotti piti silmällä, ettei kuvauksissa vilahtanut asukkaita, joilla kuvauslupaa ei ollut.
Elokuva on Lottilta itseltään vielä näkemättä, ja hän myöntää, että hiukan se jännittääkin.
– Kaikkihan me olemme omia persooniamme. 30 vuotta kun olen ollut alalla, niin kyllä tässä jo rohkenee olla oma itsensä, hän hymyilee.
Lotti toivoo, että elokuva näyttäisi käytännössä, miten paljon osaamisvaatimuksia työ asettaa tekijöilleen. Hän ei usko, että hoitajapulaa voidaan käytännössä helpottaa ulkomaisella työvoimalla.
– Kun puhutaan ikäihmisen hoidosta, niin on tunnustettava, ettei ole helppoa lähestyä muistisairasta vanhusta, jos ei esimerkiksi puhu suomea, hän sanoo.
Jos kysyttäisiin, Lotti lähtisi uudestaankin mukaan elokuvantekoon.
– Se oli oikeastaan ihan mukavaa. Siinä kuvattiin kuitenkin ihmisten läheisyydessä työskentelemistä. Se ei ole mikään kiiltokuvapläjäys hoitajan työstä, vaan sitä, mitä se arki on. Hyvinkin läheltä kuvattiin, kaikki kosketukset ja tunteet tulivat siinä esille.
Teksti: Mari Schildt
